Sepon kanssa matkassa.

Suunnittelin vastaavaa matkaa jo pari vuotta sitten ja kesällä 2002 se oli jo ohjelmassa, mutta aina oli jotain esteitä. Nyt vihdoin löytyi aikaa, rahaa ja sopivat matkakaverit Seppo ja Kaija Anttila ==> eikun matkaan.

TIISTAI 15.7

Starttasimme Rastakujalta tiistai-iltana 15.7. puoli yhdeksän aikaan. Ajoimme suoraan Turun Satamaan, mutta matkalla poikkesimme Pekan luona hakemassa vielä varmuuslukkovaijerin. Satamassa pyörät ohjattiin jonon kärkeen ja pääsimme sisään melkein heti. Kävimme lyhyellä iltapalalla, otimme yhdet oluet baarissa ja lopuksi kävimme tax-free kaupassa ostamassa vähän juotavaa ja syötävää seuraavan päivän varalle. Sitten vain nukkumaan heti puolen yön jälkeen. Huomenna olisi edessä pitkä päivä. Yöllä nukkumista haittasi pysähdykset Ahvenanmaalla: keulaporttien nostelu ja autokansien säätely pitää ihan uskomatonta meteliä, vaikka olimme 4. kannella !!

KESKIVIIKKO 16.7
Laiva saapui aamulla klo 7.00 Kapelskäriin. Passi- ja tullimuodollisuuksia ei juuri ollut eli pääsimme heti matkaan kohti Tukholmaa. Tie on alkuosaltaan normaalia tietä, mutta loppuosaltaan moottoritietä. Tukholmaan tultaessa alku meni hyvin, mutta sitten ajoin vahingossa yksistä liikennevaloista punaisella läpi ja siitä häkeltyneenä sitten vielä yhden risteyksen ohi. No, pari korttelia eteenpäin, uukkari ja takaisin => oltiin jälleen E4-polulla ! Eka tauko pidettiin vähän Tukholman jälkeen ja kaikki näytti hyvältä. Ruotsin rajoitukset poikkeaa suomalaista eli siellä on 50, 70, 90 ja 110. Ajeltiin sellaista pari kymmentä yli eli vauhti oli siinä 100 – 130 km/h. Näin matka taittui aika nopea vauhtia. Myös liikennekulttuuri on Ruotsissa moottoripyörille hyvin suvaitseva: tietä tulee heti kun saapuu autona taakse ! Toka tauko pidettiin tankkauksen merkeissä Mantorp:ssa Statoil-huoltiksella, juuri ennen kuuluisaa moottorirataa. Seuraava lyhyt tauko pidettiin Ruostin suurimman sisämaajärven Vättern:in rannalla, juuri ennen Jönköpingiä. Järvi on todella iso ja moottoritie kaartelee sen rantaa pitkän matkaa. Tukholma – Helsinborg –väli on nykyään melkein kokokaan moottoritietä, vain loppupäässä on pari muutaman kymmenen kilometrin pätkää tavallista 2-kaistaista tietä. Viimeinen tauko Ruotsin puolella pidettiin Klippan -nimisellä paikkakunnalla, Hydro-huoltiksella. Tankauksimme pyörät ja samalla tankattiin myös itsemme Burger King:ssä. Ilma oli todella helteinen ja tauoilla pukkasi väkisinkin hiki pintaan. Tankkausvälit sopi meillä hyvin yksiin: Blackbirdin tankki on hieman isompi, mutta toisaalta kuluttaa hieman enemmän kuin Bemu => 300 km jälkeen kannatti katsella seuraavaa huoltista ”sillä silmällä” !

Olimme jo ennen matkan alkua päättäneet ajaa uutta siltaa pitkin Tanskaan, joten suunnistimme Helsingborgin sijasta kohti Malmötä. Sillan ylitys maksoi 17 euroa, jonka Kaija maksoi 50-euron setelillä, josta kiitoksena hän sai hervottoman nipun Tanskan kruunuja. Sillalla on pysähtyminen ehdottomasti kielletty, mutta kun näin parin ”ählämin” kuvaavan sillalla, heitin itsekin pyörän parkkiin oikealle turva-alueelle ja otettiin parit kuvat. Jälkeenpäin tuli mieleen, että onkohan niillä valvontakamera, josta ne näkee kuka pysähtyy ja sillan päässä on pikavoitto odottamassa. Näin fiksuja (tai pikkumaisia) ei tanskalaiset näemmä kuitenkaan ole, Sillan jälkeen tie jatkuu moottoritienä Kööpenhaminan editse kohti etelää. Heti Kööpenhaminan jälkeen törmäsimme ruuhkaan. Seppo varsinkin sananmukaisesti meinasi törmätä: jono pysähtyi todella nopeasti ja Seppo vähän myöhästyi jarrutuksen aloituksessta  tämän seurauksena Bemun ABS kiljutti kummeja ihan kivasti. Ruuhka oli aivan sairaan iso: kaikki kolme kaistaa täynnä silmänkantamattomiin. Päätin heti aloittaa kaistojen välistä puikkelehtimisen, mutta kyllä oli sekin hikistä puuhaa. Tanskalaiset eivät osaa jättää sakujen ja ranskalaisten tapaan kunnon väylää kaistojen väliin vaan vähän väliä saa jarrutella olla muutenkin tarkkana. Sepolla oli vielä vaikeampaa, kun oli sivulaukut ja Kaija takana. Noin 10 km jaksoin jatkaa kaistojen välissä ajoa, mutta kun loppua ei näkynyt ja toisaalta oikealla näkyi levähdyspaikka, päätin vetää parkkiin ja siinä odottelimme rauhassa ruuhkan laukeamista. Puolen tunnin odottelun jälkeen liikennen alkoi kulkea ja mekin lähdimme jatkamaan matkaa. Matkalla näimme suman syyn: oli ollut ilmeisen vakava kolari, koska tien sivussa vielä seissyt auto on aivan rusinana ! Jatkoimme rauhassa Rodby:hyn, jossa ostimme lauttaliput Saksan puolelle ja pääsimme sielläkin ihan jonon kärkeen. Tässä lautassa oli Tallinnan lautojen tyyliin erittäin hyvät kiinnityssysteemit. Syötiin laivassa jäätelöt, kun Kaija yritti epätoivoisesti tuhlata kaikkia siltamaksun palautuksena saamiansa Tanskan kruunuja. Törmäsimme myös tähän sakujen himoon kerätä erilaisia euron kolikoita: nuorehko pariskunta tuli kysymään olemmeko Suomesta ja onko meillä mahdollisesti suomalaisia euron kolikoita. Olihan meillä ja niitä siinä vaihdeltiin heidän kanssaan saksalaisiin vastaaviin kolikoihin. Lautasta päästyämme jatkoimme heti kohti ekaa yöpymispaikkaa. Tankit oli taas tyhjänä, joten tankkasimme jo kolmatta kertaa tänään, nyt ARAL-huoltiksella vähän ennen Oldenburgia. Hotelli löytyi helposti netistä kopioimani ohjeen mukaan. Varaukset oli heillä tiedossa, ei muuta kuin kamat sisään ja hyvin ansaittuun suihkuun. Pyörät veimme takapihalla olleeseen parkkiin, jossa jo oli yksi suomalainen punainen Blackbird (rekkarikin muuten melkein sama KG-352 <=> KG-354 ).
Illalla kävelimme pienen lenkin kaupungilla vain oikoaksemme hieman puutuneita jäseniä. Oli sen verran myöhä, ettei hotellista saanutkaan enää iltapalaa. Vastaanoton kaveri kuitenkin neuvoi meidät ystävällisesti kylän keskusaukiolle, josta löytyi sopiva pizzeria. Tilattiin pizzat ja olutta. Pizzat oli ihan hyviä, mutta minun ja Sepon tilaa ”Inferno” oli todella nimensä mukainen: mukana ollut vihreä turkin pippuri oli sieltä tulisemmasta päästä. Ihan pakko oli tilata toiset oluet. No, pääsi Seppokin maistamaan, millaista on tumma vehnäolut. Muutenkin vähän opeteltiin saksalaista olutsanastoa: häfe weis, häfe weis dunkel, radler, diesel jne. Hyvissä ajoin ennen puoltayötä oltiin takaisin hotellilla ja ei muuta kuin pää tyynyyn. Ekana päivän tuli melkein 1000 km ajoa, mikä on kyllä ihan hyvä saavutus.

TORSTAI 17.7
Torstaiaamuna valkeni pilvisenä ja yöllä oli hieman satanut vettä. Aamupala oli ihan hyvä ja juttelimme myös sen punaisen Blackbirdin pariskunnan kanssa: olivat Tampereelta ja olleet Alpeilla, nyt matkalla takaisin Suomeen. Aloitimme itse ajon ajamalla ansin pätkän autobaanaa, mutta melko pian vaihdoimme pikkutielle, joka vei Travemunden kautta Lyypekiin. Travemundessä oli vähän suunnistamisvaikeuksia ja teimme pari ”ketunlenkkiä” omakotitaloalueella. Melko pian löysimme kuitenkin itsemme Lyypekin keskustasta. Meillä oli tarkoituksena tavata Sepon siskon poika Ville Tikka, joka ajaa Viinikan kuljetusliikkeen rekkaa Saksassa. Kuskeilla on tukikohtana kaksio aivan Lubeckin keskustassa ja se oli nyt löydettävä. Huoltikselta ostimme kartan, Kaija soitti osoitteen Villeltä ja näillä eväillä paikka löytyi varsin helposti. Villen kuskikaveri oli paikalla ja päästi meidät sisään. Turisimme niitä näitä, kunnes Ville saapui Italian keikalta vähän puolen päivän jälkeen. Kiertelimme kaupunkin ydinkeskustaa jalan ja kävimme syömässä Teatteriravintolassa.Päätimme suorittaa myös yhden ajolenkin tälle päivälle ja niin puimme ajoasut päälle neljän maissa iltapäivällä ja suunnistimme pikkuteitä Lyypekin eteläpuolelle. Ilma oli tosi helteistä ja liikennevaloissa matelu otti kyllä koville. Kun pääsimme enemmän maaseudulle, homma alkoi helpottaa. Ajoimme ensin Ratzeburgiin katsomaan vanhaa tiilistä näkötornia, mutta se oli remontin alla ja suljettu. Siitä jatkoimme vielä pienempiä teitä Zarretin –nimiseen pikkukylään. On aika hämmästyttävää kuinka selkeästi entisen Länsi- ja Itä-Saksan ero näkyy edelleen: tietä ajaessa huomasi heti, milloin tultiin entisen DDR:n puolelle. Rakennukset ja tiet on huonompia, väestö ikääntyneempää, maatalousvaltaisuus silmiinpistävää jne. Joimme Zarrentissä kahvit, baarissa oli kunnon vanhanajan palvelu: kaikki tuotiin pöytään ja siellä myös maksettiin. Jatkoimme edelleen etelään, tavoitteena Elben ylittävä lautta. Matkalla näkyi edelleen entisen Itä-Saksan ”parakkikerrostalot” ja kolhoosit selvästi. Myös tie oli paikoin aika huonokuntoista pikku polkua. Lossi oli mielenkiintoinen kokemus, vaikka minun ja Sepon kauempaa nuoreksi bondiksi luulemamme lautan kuljettaja osoittautui ainakin 30 vuotta vanhemmaksi. Käänsimme suunnan takaisin kohti Lyypekiä ja ajelimme kaikessa rauhassa Lauenburgin ja Schwarzenbekin kautta kohti pohjoista. Loppupätkä ajettiin autobaanaa ja siinä tuli myös hiemna kokeiltua Hondan suorituskykyä. 270 km/h jälkeen alkoi tulla autoja sen verran lujalla vauhdilla perä edellä vastaan, että pakko oli hellätä. Todellisen huippunopeuden kartoitus jäi siis tälläkin kertaan tekemättä. Oli se kuitenkin tuo 270 ihan kunnollista haipakkaa …
Illalla kävimme vielä tsekkaamassa Villen Volvon ja lukitsemassa pyörät. Jäimme yöksi Viinikan kuskien kaksion olohuoneen sohville.

PERJANTAI 18.7
Aamulla Ville oli rakentanut maittavan aamupalan ja sen voimalla lähdimme ajamaan kohti itäisempää Saksaa. Otimme aluksi suunnan kohti Wismaria. Tie oli sellaista keskikokoa ja maisemat aika tyypillistä itäsakua. Rostockissa ajelimme ydinkeskustaan ja poikkesimme kahville. Samaan seuraan lyöttäytyi suomalainen kaveri, joka oli lähtenyt reissuun Tampereelta yksin K1-bemulla, päämääränään Sveitsi. Bemusta oli kuitenkin hajonnut puola Kasselin jälkeen ja siinä oli palanut sen verran paljon aikaa, että matkasuunnitelmat olivat muuttuneet. Hän oli nyt odottamassa Finjettiä ja lähdössä illalla Suomeen. Kuulleessaan että olemme menossa Puolaan ja Baltiaan, hän totesi vähän kyynisesti, että ”onneksi olkoon vaan”. Mitäkähän hän sillä loppujen lopuksi tarkoitti ? Kaverilla ei tuntunut olevan pikku rahasta puutetta, hieman oli jutut rehvakkaita …
Me jatkoimme kohti Stralsundia, jonne saavuimme puolen päivän jälkeen. Matkan teko oli hidasta: paljon pieniä kyliä, joka kylässä liikennevalot ja aika paljon liikennettä ja sitä kautta erilaisia ruuhkan poikasia. Stralsundiin saavuttuamme ajoimme suoraan satamaan ja siellä parkissa mietimme miten jatketaan. Päätimme kiertää pikkuteitä pitkin Rugenin niemen. Jälkeenpäin ajatellen päätös oli väärä. Tiet oli pieniä ja älyttömän ruuhkaisia. Mitään erikoisia nähtävyyksiä ei ollut ja aikaa meni tuntikaupalla. Tulipahan käytyä Göthenissä pizzalla. Paikka on jonkinlainen DDR:n lomakeskus, jonne tuli mm. kapearaiteinen rautatie yms.
Päästyämme takaisin Stralsundiin jatkoimme tietä 194 etelään. Tie on sellainen vanha ”puistotie”, jossa molemmin puolin tietää kasvaa isot jalopuut. Tätä tietä ajoimme Demmin ja Stavenhagenin kautta Neubrandenburgiin. Stavenhageniin tullessa Bemun tankkin oli niin kuiva, että vain heiluttelemalla Seppo ja Kaija pääsivät huoltikselle saakka. Jatkoimme edelleen kohti Prenzlaun kaupunkia ja sieltä pikkutietä Seehausenin kyllään, jossa sijaitsi seuraavan yön hotellimme Huberhof. Sen Rugenin keikan takia päivästä oli taaskin tullut aika pitkä ja kello oli jo yli kahdeksan illalla. Hotelli osoittautui ihan siistiksi maalaishotelliksi, huoneissa oli tuliterät kylpyhuoneet jne. Söimme iltapalaa hotellin ulkoterassilla. Sepon ja Kaijan tilaama pikkulämmin voileipä osoittautui kolmen ison leivän satsiksi => siinä riitti purtavaa ! Mielenkiintoista oli myös se, että tarjoilija tunnisti minun aikanaan Heilbronn:ssa oppimani Diesel-juoman: 2/3 olutta ja 1/3 Coca-Colaa. Juomaa kuullostaa alussa karmealta, mutta maistuu ainakin minun suussani oivalta janojuomalta !

LAUANTAI 19.7
Aamun aluksi kävimme katsomassa vanhaa puukirkkoa Seehausenissa aivan hotellin vieressä. Kirkossa oli puurunko, jonka välit oli tehty jonkinlaisesta sementistä. Erikoisen näköinen rakennus.
Ajoimme aluksi Puolan rajalle vievälle autobaanalle. Baana oli todella surkeassa kunnossa, paikoitellen ajettiin varmaan vanhaa Hitlerin tekemää tietä. Betonilaatat olivat ihan mikä minnekin kenollaan ja tärinä sen mukaista. Kuusi kilometriä (6 km) ennen rajaa alkoi rekkajono joka jatkui rajalle asti. Me ajoimme jonon editse kunnes tuli vastaan henkilöautojen jonon pää 100 m ennen rajaa. Odottelimme siinä hetken, mutta kun yksi saku ajoi pyörällä suoraan passitarkastukseen, me seurasimme mallia ja ajoimme myös sinne suoraan. Varsinainen tarkastus oli nopeasti ohi ilman mitään sen suurempia kommervenkkejä. Moottoritie oli alussa Puolan puolella tosi hyvässä kuunossa ja mekin jo tuudittauduimme ajatukseen teiden erinomaisesta kunnosta. Totuus iski tärisemällä tajuntaan jo kymmenen kilometrin jälkeen: alkoi taas sellainen ikivanha autobaanan pohja, joka kyllä irrottaa kaikki mutterit ja ruuvit. Puolalaisten ajotavat myös tulivat selväksi hyvin pian. Nopeusrajoituksia ei kunnioiteta lainkaan, ohi ajetaan vasemmalta ja oikealta vaikka kolmea rinnan. Osa autoista oli uudempia ja isompia, mutta edelleen näkee usein Fiat 126 ”sätkäkoneita” kokoperhe mukana ajelulla. Ekalla tankkauksella Puolassa huomasimme, että palvelu on edelleen arvossaan. Kaverit tuli heti tankaamaan ja maksaakin olisi voinut suoraan pumpun vieressä, jos olisi ollut käteistä. Visalla maksu onnistui, mutta oli perua kommunismin ajoilta: nuori mies laski hinnan, antoi sen vanhalle ladylle, joka löi sen jonnekin, jonka jälkeen annettiin lappu uudelleen nuorille miehelle, joka löi sen Visa koneeseen, tulostettu lappu taas ladylle jne. No, maksu onnistui kuitenkin lopulta ihan OK. Koszalisin kaupunkin jälkeen poikkesimme kahville pieneen baariin. Yllätykseksi vanhempi rouvashenkilö puhui jonkin verran englantia. Tästä innostuneena Seppo ja Kaija tilasivat oikein pulla kahvit. No, Sepon pullan sai naapurin koira ja kahvit kaatui maahan. Oli kuulemma sen verran karmeaa juotavaa. Joten se puolalaisista pullakahveista.Matkalla kohti Sopotia poikkesimme kauppaan Lieborgin kaupungissa. Ihan tavallisen oloinen kauppa ja Visa kelpasi. Heti lähdön jälkeen saimme tuta, mitä on kiertotie. Lieborgin kaupunkiin tultaessa oli keltainen kiertotien merkki, joka näytti äkkiä katsottuna siltä, että kierretään muutama kortteli kaupungissa ja tullaan takaisin päätielle. Mutta katin kontit, kiertoti04.04.2007 22:39tietä. Välillä meinasi ihan usko loppua, että ollaanko ollenkaan oikealla tiellä. Liikenne oli kuitenkin niin kovaa, että muitakin tuntui olevan liikkeella samoilla asioilla.
Meillä ei ollut Sopotin eikä Gdanskin karttaa joten ajoimme vain suoraan keskellä kaupunkialuetta ja siellä parkkiin. Luulin olevani jo Sopotin keskustassa, mutta kaukana vielä olimme. Menin yhteen valokuvausliikkeeseen kysymään tietä. Nuori mieshenkilö ei osannut lainkaan englantia. Vähän ajan päästä tuli vanhempi naishenkilö, joka osasi auttavasti (miksiköhän Puolassa vanhemmat osaa paremmin englantia kuin nuoriso ?). Selvisi, että olemme vasta Gdynian keskustassa ja Sopotiin on matkaa ainakin 10 km. Tämä Gdynian, Sopotin ja Gdanskin yhteinen kaupunkimainen alue on älyttömän iso, ainakin 50 km.Tässä parkissa ollessamme paikallisesta kaupunkibussista tulla tupsahti juoppo, joka puhui kuin runeberg, mutta me emme ymmärtäneet mitään. Kaverista ei millään meinattu päästä eroon.
Jatkoimme matkaa eteenpäin ohjeinemme, mutta ajoimme ohi ja huomasimme asian kun tuli vastaan Gdanskin kyltit. Ei kun taas huoltikselle kysymään tietä. Statoilin kaveri jopa puhui siedettävää englantia ja uudet ohjeet tuli (olimme itse asiassa parin korttelin päässä risteyksestä, josta piti kääntyä). Nyt löytyi vihdoin hotelli. Näytti heti alussa vähän epämääräiseltä, mutta ei kun kirjoittautumaan sisään. Huoneen ja varsinkin kylppärin nähtyään totesimme, että ei tainnut mennä hotellin valinta ihan putkeen. Hotelli oli varmaan joskus aikanaan ollut hieno, mutta nyt se oli korjausten puutteessa aivan karmeassa kunnossa. Laatat tippuili seinistä, parvekkeen ovessa senttien raot, lattiat kuluneet ja kaiken kruunasi kommari-radio, jossa ei ollut edes FM-kanavia. No, sitä saa mitä tilaa eli pärjättävä on ainakin yksi yö. Itse huone ja sänky oli kuitenkin ihan siedettävä. Suihkuun ja kevyttä päälle ja sen jälkeen lähdimme kävellen katsomaan rantaa. Hiekkaranta olikin aika hieno paikka, kävelykadut, pyöräilytiet jne. Ihmiset tuntuivat järjestään olevan puolalaisia eli mikään varsinainen turistikohde se ei ainakaan vielä ollut. Meno oli aika vaisua ja ruokapaikkojakaan ei niin kovin montaa ollut. Yhteen sitten istuimme kysyttyämme löytyykö englanninkielinen menu. Tarjoilijatyttö oli ekaa päivää töissä ja englantiakin tuli vain juuri ja juuri. Pihvit ja ranskalaiset kuitenkin saimme irti ja Visakin kelpasi. Kävelimme takaisin hotellille ja koska kello oli vasta vähän yli yhdeksän, ajattelimme ottaa oluet. Ongelmana oli se, että meillä ei ollut paikallisia zloteja ja baarista ei pitkien keskustelujenkaan jälkeen voinut ostaa mitään Visalla. Vastaanoton tyttö kehotti kävelemään läheiseen Maritime-hotelliin ja vaihtamaan rahaa siellä. Näin teimmekin ja siellä asiointi oli helppoa, koska englantia osattiin mennen tullen. Joimme oluetkin sitten siinä hotellissa aulassa olleessa pystybaarissa.
Hotellissa oli muuten samaan aikaan menossa yhdessä kabinetissa jonkinlaiset synttärit. Ruokaa ja juomaa tuntui riittävän, viuluyhtye oli paikalla ja laulu raikasi. Osaavat siis puolalaisetkin juhlia …

SUNNUNTAI 20.7.
Aamulla lähdettyämme tankkasimme heti Sopotissa pyörät. Sen jälkeen lähdimme ajamaan läpi Gdanskin etsien tietä Elblag nimiseen kaupunkiin. Läpiajo tuntui kestävän ikuisuuden ja jossakin kohtaa missasin vasemmalle käännön  olimme matkalla etelään kohti Varsovaa ! Päätin jatkaa näin ja ajaa 22-tietä Malborkin kautta. Risteyksen jälkeen oli muutama kilometri kivipäällystettä, mikä olis todella rasittavaa. Marborkin kaupunki oli sinällään hienon näköinen lukemattomine tiililinnoineen ja –taloineen. Elblag ohitettiin niin, ettei oikein huomattukaan. Kaupungin jälkeen poikkesimme tauolle linja-autopysäkille. Taas tuli joku juoppo sössöttämään. Yritimme kysyä olemmeko oikealla tiellä menossa kohti Ostrodaa. Kaveri näytti ristin merkkiä ja puhui sekavia => mitään tolkkua ei saanut !
Olimme kuitenkin oikealla tiellä. Tie itsessään oli Puolan aikamme parhaita, leveä ja pinta hyvässä kunnossa. Tästä innostuneena puolalaiset ajotavat tulivat varsin hyvin taas esille: kaverit pudotteli 150 ja ohittelivat ihan missä sattuu. Välillä oli viisi autoa rinnan mäen nyppylällä ! Minäkin innostuin vähän nostamaan nopeutta ja se kostautui heti: karttalaukun vetskari oli vähän auki ja siitä lensivät pihalle hotellien ajo-ojeet. Seppo ja Kaija seurasivat katseella ... Ostrodasta käännyimme kohti Olszyniä, josta jatkoimme pienempää tietä kohti Elk:iä. Tämä pikkutie taas oli Puolan osan surkeinta.
Tie kulki kapeassa puukujassa, pinta oli karmeaa ”perunapeltoa”, hakkasi aivan sairaasti käsille vaikka ajettiin paikoitellen vain 60-70. Elk:ssä tankkasimme pyörät ja söimme lounaan. Baari oli täysin puolankielinen, mutta kuvasta näyttämällä saimme ateriat aikaiseksi. Huoltiksella pyöri ”ihme” kaveri, ilmeisesti joku narkkari tai kylähullu. Mekin seurasimme pyöriämme tavallista tarkemmmin. Suwalkin paikkeilla ennen Liettuan rajaa päätimme pitää viimeisen tauon Puolassa ja kohdalle osui paikka nimeltä Swiss Bar. Näytti ihan lupaavalta, mutta sisällä odotti yllätys. Sisustus oli kuin yökerhossa, hämyvalaistus ja tarjolla ei tuntunut juuri olevan muita kuin alkoholipitoisia juomia. Paikka oli joku ihme rekkakuskien ajanviettopaikka. No, nautittiin lopulta omia eväitä ulkoterassin pöydällä. Jo ennen rajaa oli eka pysäytys, jossa jotkut puolalaiset ”vapaaehtoiset” myivät Liettuassa tarvittavaa pakollista liikennevakuutusta (siellä kelpaa Green Card vasta 1.9. alkaen !). Mekin otimme vakuutuksen tästä eli lomakkeet täytettiin ja maksaa voi euroilla. Seuraavaksi rajalle, jossa oli aikamoiset jonot. Lähdimme taas ohittelemaan autoja, mutta ryhmä saksalaisia motoristeja oli pysähtynyt yhteen kohtaan ja juutuimme siihen. Kyselin kavereilta miksi ette aja ohi. Kertoivat ettei oikein uskalla kun ei tiedä miten rajavartijat reagoi. Sanon, että senhän näkee vain yrittämällä ja kun jono seuraavaksi nytkähti liikkeelle, ajoimme sakujen kanssa autojen ohi suoraan luukulle. Siellä tuli kaveri erikseen kopista ulos leimaamaan meidän passeja. Tässä tapahtui minulle kohtalokas ”tapaturma”: kaveri leimatessaan sai minun passista kuvasivun irtoamaan. Tästä oli vielä selittämistä seuraavissa rajapaikoissa.
Sakut muuten olivat tekemässä samanlaista reissua kuin me eli olivat aloittaneet Tsekeistä, tulleet Puolaan ja menossa Liettua, Latvia, Suomi, Ruotsi, Tanska ja Saksaan takaisin. Olivat hämmästyttävää kyllä liikkeellä ilman karttaa (saku aina säästää …). Näytin heille teiden numeroita ja välimatkoja omasta kartastani.
Liettuassa ajoimme ensin Marijamboleen ja sieltä otimme suunnan Vilnaan. Tiet oli selvästi parempia kuin Puolassa ja liikenne kurinalaista. Varsinkin nopeusrajoituksia noudatettiin piirun tarkasti. Johtuu varmaan siitä, että joka puskassa oli myös poliisit liikennettä seuraamassa. Liettua vaikuttaa erittäin vanhoilliselta. Maaseudulla on hevoset käytössä, rakennukset ei ole pahasti maalia ikinä nähneet, katot varsin usein rikki, pelloista suuri osa pelkkää viljelemätöntä niittyä.
Pidimme taukoa pienessä Preinain kylässä, jossa paikallisilla riitti ihmettelemistä.
Koska olin Puolassa hukannut ajo-ohjeet hotelliin, ajoimme vain sokkona Vilnan keskustaan yrittäen löytää tuttuja kadunnimiä. Kun olimme jo tulleet keskustan ohi ei auttanut muu kuin poiketa kysymään tietä. Valitsimme taas Statoilin ja hyvä niin, koska nuori kaveri puhui heti hyvää englantia. Hän soitti hotelliimme, kysyi osoitteen ja näytti paikan kartalta. Näillä ohjeilla katu löytyi heti, mutta hotellia etsittiin vielä yksi vartti lisää, koska pimeässä oli vaikea nähdä kadun numeroita ja minulle oli lisäksi alitajuntaan iskostunut täysin väärä käsitys numeroinnin suunnasta. No, Seppo ja Kaija löysivät lopulta hotellin ja minäkin saavuin sinne juteltuani ensin puhelimessa vastaanoton kaverin kanssa. Hotelli oli reissun yksi parhaista: uudet huoneet, siisti kylppärit, hissi jne.
Päivä oli ollut erittäin pitkä ja lisäksi kello muuttui takaisin Suomen aikaan => kello oli jo yli yksitoista kun menin suihkuun. Ehdimme kuitenkin vielä Maxima-merkkiseen tavaratalon toiseen kerrokseen pizzeriaan. Sen jälkeen ei ollutkaan muuta tehtävissä kuin painua nukkumaan.

MAANANTAI 21.7
Nautimme hyvän aamupalan ja läksimme kävelylle kaupungille vaihtamaan rahaa ja ostamaan korttteja. Rahan vaihto sujui mutkattomasti läheisessä pankissa ja sen jälkeen marssimme läheiseen Rimi-tavarataloon. Pyörimme siellä, mutta kortteja ei näkynyt. Takaisin hotellille, jossa tyttö neuvoi kysymään läheisestä kioskista. Sieltä kortit ja merkit löytyikin ihan kuin R-kioskista konsanaan. Kirjoitimme kortit ja jätimme vastaanottoon. Ja eikun tien päälle takaisin. Tankkasimme pyörät Nesteen automaatilla Vilnassa. Vähän arvellutti syöttää Visa-korttiaan automaattiin, mutta kaikki pelasi ihan kuin Suomessa.
Ajoimme Vilnasta Trakain kylään katsomaan vanhaa restauroitua linnaa. Kylä löytyi heti (koska olimme sen jo edellisenä päivänä nähneet), mutta linnan sisäänkäynnin etsiminen vaati pari ohiajoa. Opasteet ei todellekaan ole tehty ulkolaisille turisteille.Kävimme Linnassa pikakäynnillä sisällä ja ostelimme matkamuistoja rannan kojuista.
Jatkoimme Trakaista pikkuteitä pitkin tarkoituksena päästä Vilna-Riika päätielle. Se tie onkin komeaa moottoritietä Panevesys:iin saakka. Ihan suomalaista tasoa oleva tie, mutta eritasoliittymät puuttuu eli risteyksistä tullaan vain suoraan sisään ja vasemmalle halutessa lähdetään ensin oikealle ja otetaan sitten uukkari. Aika hurjaa touhua. Matkalla ajoimme osan aikaa yhdessä suomalaisen parivaljakon kanssa. Kaverit pysähtyivät välillä lisäämään vaatteita. Olivat lähteneet aamulla matkaan shortseissa ja T-paidassa  ne eivät edes helteellä riitä moottoritienopeuksissa !
Pojat jatkoivat Riikaa kohti, mutta me käännyimme vasemmalle kohti Siauliain kaupungia. Siitä 10 km pohjoiseen sijaitsee nähtävyys nimelta Ristimäki. Taas huomasi, ettei ulkomaisia turisteja ole vielä paljon ajateltu.Paikka sijaitsi pari kilometriä sivussa päätieltä, mutta mitään erikoista viittaa ei ollut: oli vain liettuan kielinen normaali tienviitta, jossa luki Krystas Kalnas. Me käänsimme sen sujuvasti ristikalmistoksi ja osasimme perille. Paikka oli aika vaikuttava, vaikkakin homman varsinainen alkuperäinen tarkoitus jäi hämäräksi, koska kaikki esittelytekstit oli vain liettuaksi.
Mäellä on tuhansia ja taas tuhansia erikokoisia ristejä. Risteissä on yleensä nimi ja päivämäärä. Onko se esim. kuolinpäivä vai ristin tuontipäivä, se ei meille selvinnyt.
Ristimäki-keikan jälkeen kävimme kahvilla läheisessä ”maatilakahvilassa” hukkaamassa viimeiset Liettuan litit pois. Sen jälkeen jatkoimme matkaa Latvian rajalle.

Tämä Siuauliaista tulevan tien raja on paljon pienempi kuin Riika-Vilna –tien varrella oleva raja-asema. Autoja ei ollut juuri lainkaan ja saatiin ajaa suoraan ”luukulle”. Taas oli hieman vaikeuksia passin kanssa: eka kaveri sanoi heti, että passista on sivu pois => paha juttu. Kävi kysymässä ”neuvoa” joltain toiselta viskaalilta ja vähän sen jälkeen toinen rajamies tuli sanomaan, että anna mennä, se on suomalainen.
Oltiin päätetty, että Latviaan saavuttaessa vaihdetaan heti rahaa, ettei tarvitse ihmetellä ruokapaikkaa yms. paikallisen valuutan puutteen takia. Mutta nytpä ei rajalla näkynyt minkäänlaista rahanvaihtopaikkaa eikä myöskään ruokapaikkaa !
Ajoimme seuraavaan ison kaupunkin Jelgavan liepeille ja tankkasimme pyörät Lukoil-huoltiksella. Siellä kyselimme rahanvaihtoa ja tyttö kehoitti menemään kaupungin keskustaan ja siellä pankkiin. Kello oli jo puoli viisi ja pankit siis luultavasti kiinnni, mutta päätimme silti ajaa kaupunkiin. Se ei ollutkaan mikään pikkukylä vaan aika iso kaupunki, joudumme pyörimään aika tovin ennenkuin löysimme pankkiautomattin, jos sai nostaa rahaa Visalla. Sekään ei onnistunut ekalla yrittämällä vaan tuli joku ”communication failure”. Yritin uudestaan ja sitten se toimi ihan OK, samoin Kaijan kortilla.
Seuraava pulma oli miten päästä kaupungista ulos. Ei mitään viittaa minne pitäisi mennä. Taas pyörimme vähän aikaa pitkin poikin ja sitten päätin vain ottaa auringon selän taakse ja ajaa samaa katua niin pitkälle, että tulee Riian tie vastaan tai ainakin jotain viittoja. Niin sieltä tulikin, mutta samalla taas tieremontin vuoksi järjestetty kiertotie, joka kiersi aika kaukaa. Usko meinasi jälleen kerran loppua siihen, että ollaanko oikealla tiellä lainkaan. Riian tie löytyi ja matka jatkui.
Yhden kylän jälkeen vastaantuleva auto vilkutteli valojaan => ahaa, tutka. Hiljensimme hieman ja taas saivat poliisit pitkän nenän. Valvonta on aika tiukkaa Liettuassa ja Latviassa. Taisi olla neljäs vai viides poliisi, jonka näimme.
Ajoimme suoraan ”sisään” Riian kaupunkiin ja Seppo meni vuorostaan kysymään tietä yhdeltä kuorma-autokuskilta. Päästiin ”kartalle” ja tiedettiin missä ollaan. Jälleen kerran ajoin kuitenkin harhaan eli käännyin yhtä risteystä liian aikaisin ja ajauduimme hieman sivuun hotellille vievästä kadusta. Yritettiin kysellä paikallisilta että missä ollaan, mutta taas oli porukka niin kännissä, että eivät itsekään tienneet missä olivat. Muutenkin ihmiset tuntuvat usein olevan tottumattomia kartan käytössä. He kyllä tietävät missä jokin paikka on, mutta eivät osaa sitä kartasta hahmottaa. Kädet vain käy, että tuolla se on !
Pienellä arvauksella lähdimme oikeaan suuntaan ja hotelli löytyi. Ihan hyvä hotelli ja varsinkin pyörille hyvä parkki sisäpihalla. Eikun suihkuun ja kaupungille. Vastaanoton tyttö kehoitti ottamaan ”tramin” eli raitiovaunun, koska pysäkki oli aivan hotellin liepeillä ja se maksoi vain 20 paikallista senttiä. Pyörimme vanhassa kaupungissa ja etsimme ruokapaikkaa. Viime vuonna käyttämäni pihvipaikka oli suljettu, koska oli maanantai. Valitsimme Skandinaaviravintolan, koska sen menussa oli hyvät pihvit. Me otimme Sepon kanssa ”viikinkipihvit” ja Kaija otti lankkupihvin. Molemmat tosi hyviä.

  Matkalla takaisin hotellille näimme paikallisen URAL-pyörän vähän modifioituna. Runko oli rakennettu kokonaan uudestaan, samoin imusarjat, levyjarrut yms. Huomaa pesäpallomaila oikella sivulla. Taatusti uniikki kappale maailmassa. Poikkesimme vielä oluella torilla. Sattumalta istuimme pöytään, jossa oli suomalainen nuorehko pariskunta. Olivat Riiassa lomalla, tulleet lentäen.Tuntuivat olevan aika tyytyväisiä. Kaveri oli hieman rehvakkaan tuntuinen, mutta hän olikin Tampereelta…
Illan päätteksi ajoimme takaisin hotellille ratikalla. Vähän oli vaikeuksia pimeässä nähdä oikeaa pysäkkiä, niin jäimmekin vahingossa yhtä pysäkkiä liian aikaisin pois.

TIISTAI 22.7
Aamulla maksaessani kyselin teippiä, jotta voisin korjata passiani. Tyttö sanoi, että hän voi teipata sen ja minä tyhmä annoin. Tuloksena sivu oli teipattu useita millejä viereen. Nyt ainakin huomaa rajalla heti, että passia on peukaloitu !
Matka jatkui aamupalan jälkeen ja päätimme käydä nopeasti kurkkaamassa, millainen on kuuluisa Jurmalan hiekkaranta. Valtatie A10 vie ja päättyy suoraan Jurmalaan. Hienot rannat, pukukopit löytyy jne. Palveluita ei niin paljon kuin on totuttu turistirannoilla näkemään ja vesi oli likaisen näköistä rannassa. Kuvien oton jälkeen takaisin matkantekoon. Riiassa ei ole oikein kunnon kiertotietä vaan Viroon lähtiessä pitää ajaa koko kaupungin läpi. Tässä helteessä se oli aika koettelemus. Kaupunki oli erittäin ruuhkainen, jatkuvasti seisottiin punaisissa valoissa ja puhallin huusi suoraa huutoa koko ajan. Riiasta päästyämme oli edessä taas kerran kiertotie. Mäen päältä ei päässytkään kääntymään vasemmalle kohti Pärnua vaan liikenne ohjattiin A2:sta kohti Siguldan kaupunkia. Matkalle ei ollut mitään mainintaa ollaanko edelleen kierotiellä vai missä. 35 kilometrin jälkeen pysähdyimme huoltikselle kysymään tietä ja paikkaa missä olemme. Kielivaikeuksia oli jälleen kerran ja vaikeuksia saada kaverit näyttämään kartasta missä olemme. Seuraavaa reissua ajatellen pitää tehdä lyhyt sanasto, jossa on joka kielellä kysymys "missä olemme tällä kartalla ?”. Ohjeita tuli ja homman piti olla klaari. Minä kuitenkin lähdin niin vauhdilla huoltikselta, että ajoin heti sen liittymän ohi, josta olisi pitänyt kääntyä. Seuraavasta uukkari-paikasta takaisinpäin ja niin pääsimme oikealle tielle kohti Raganan kylää. Kylän jälkeen oli taas poliisit tutkansa kanssa tiellä., mutta ottivat juuri sopivasti edestä kiinni paikallisen rouvashenkilön Bemarillaan. Pikkuteitä pitkin meidät johdettiin takaisin Riika-Pärnu –tielle Saulkrastin kylään. Pidimme taukoa pienessä kuppilassa Ungenin kylän vaiheilla, yrittäen tuhlata viimeiset Latvian latit.
Rajalla kaikki meni helposti. Ei ollut jonoa ja minun passikin kelpasi ilman mutinoita. Vaihdoimme Viron puolella rahaa. Lämpömittarissa oli varjossa 31 astetta !
Sopivaa vauhtia pitäen ajoimme suoraan Pärnuun ja tankkasimme pyörät paikallisella Nesteen huoltiksella. Kyseinen automaatti ei ensin tykännyt minun Visa-kortista lainkaan vaan nieli sen sisälleen. Ehdin jo lähteä hakemaan apua sisältä, kun Kaija tuli sanomaan että se tuli ulos. Taisi suomi-pojan kortti maistua kitkerältä viron automaatin suussa. Latasin kortin uudelleen sisään ja nyt kaikki toimi kuten pitääkin. Ajoimme syömään viime vuonna testaamaamme pizzeriaan. Siellä oli jo valmiina parikin pariskuntaa loimaalaisia. Aterian jälkeen ajoimme hiekkarannalle. Pyörimme siellä katselemassa ja huilasimme tunnin pari. Minä ainakin otin kunnon nokkaunet ns. ”pusukujalla”.
Taas tien päälle takaisin ja suunta Tallinnaan. 20-30 ekaa kilometriä tie oli aika huono, sen jälkeen miltei Suomen tasoa. Matkalla oli tarkoitus poiketa yhdelle tauolle, mutta mitään järkevää paikkaa ei oikein ollut. Virossakin on edelleen aika vähän taukopaikkoja turisteja varten. Ennen Tallinnaa vihdoin poikkesimme viime vuonna käyttämäämme kuppilaan, mutta sekin oli lopetettu. Jäimme vieressä olleen hotellin ulkopöydälle syömään omia eväitä. Kello oli jo liki seitsemän, mutta toisaalta laiva lähtisi vasta 22.15. Kysyin sisältä ajo-ohjeita Mustamäen torille, mutta kävi ilmi, että se on jo kiinnni. Päätimme ajaa suoraan satamaan ja katsoa sen jälkeen mitä tehdään. Viime vuodesta poiketen osasin nyt suunnistaa suoraan satamaan Tallinkin terminaalien luokse. Tankkasimme pyörät vielä täyteen sataman Statoil:ssa. Päätimme samalla käydä katsomassa, josko mahtuisimme edelliseen laivaan, joka lähtee kahdeksan maissa. Tilaa oli, mutta maksettava 10 eur / hlö lisää, koska vuoro on kalliimpi kuin illan viimeinen vuoro. Passitarkastuksesta läpi ja laivaan, joka oli ns. Auto-Express eli nopea yhteys. Laiva lähti melkein heti eli tulimme juuri kreivin aikaan. Laivalla katselimme taakse jäävän Tallinnan maisemia, teimme pakolliset ostokset tax-free myymälästä ja kävimme hieman syömässä. Lautta saapui Helsingiin ajallaan 21.40. Pääsimme ekana laivasta pois, mutta passitarkastuksessa ja tullissa oli vähän ruuhkaa, koska Eckerö Linen laiva tuli rantaan samaan aikaan. Vilautettiin Suomen passia ja tullissa kaveri viittoili vain eteenpäin, kun huomasi että ollaan suomalaisia. Ajettiin tullin jälkeen vähän sivuun, pakattiin tavaroita uudelleen ja kaikki ajovarusteet päälle. Matka Karkkilaan sujui nopeasti viilenevässä illassa. Masuunissa joimme kahvit ja colat. Nopeasti pimenevässä illassa ja paikoin aika paksussa sumussa ajoimme kohti Loimaata. Olimme perillä Rastaskujalla vähän yli puolenyön. Vastaanottokomiteaan kuului Elvi, Krisse ja Mira. Otettiin kuvia, jonka jälkeen Seppo ja Kaija suunnistivat kotiin Niinijoelle.

Hieno reissu: koneet kesti hyvin, ilmat upeat vaikkakin hieman liian kuumat, paljon eri paikkoja, kilometrejä hieman liikaa seitsemälle päivälle (4.000 km).